Julkisessa keskustelussa turvemaiden ykkösmenetelmäksi on nostettu jatkuva kasvatus. Menetelmää on markkinoitu suometsien ihmelääkkeenä, jossa vettä haihduttavan puuston määrää säätelemällä saadaan pidettyä vedenpinnan taso puuston kasvulle sopivana ilman kunnostusojitusta. Kun vedenpintaa saadaan nostettua, vähenevät samalla ilmaston kannalta haitalliset hiilipäästöt maaperästä.
Vedenpinnan säätely yksin jatkuvalla kasvatuksella on kuitenkin melko tehotonta. Näin toteavat Helsingin yliopiston suometsätieteen professori Annamari Laurén, metsänhoitotieteen apulaisprofessori Marjo Palviainen sekä Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Raija Laiho tuoreessa julkaisussaan.
Jo yksin puulaji vaikuttaa vedenpinnan säätelyn tehokkuuteen. Kuusella neulasmassa on kolminkertainen mäntyyn verrattuna. Sadevesi pidättyy tehokkaasti kuusten neulasiin ja haihtuu ilmaan eikä päädy maahan yhtä hyvin kuin männiköissä.
”Suuren neulasmassan vuoksi kuusikon haihdunta on niin suuri, että pohjaveden pinta ei pysy loppukesän aikana korkeana”, Laurén perustelee.
Jotta vedenpinta säilyisi riittävän korkeana myös loppukesästä, kuusikkoa joudutaan kasvattamaan puuntuotannon kannalta liian harvana. Lisäksi hiilensidontaan ja päästöihin liittyy epävarmuutta.
”Jatkuvassa kasvatuksessa tutkimustuloksia on vielä aika vähän emmekä pitkällä aikavälillä tiedä kunnolla, miten hiilitaseellekaan loppujen lopuksi käy”, Palviainen jatkaa.
Tavoitteet edellä
Suomessa on runsaasti erilaisia turvemaita ja monenlaisia tavoitteita suometsien haitallisten ilmastovaikutusten minimoinnista talouteen ja muuttuvaan ilmastoon sopeutumiseen. Tästä syystä yksi ratkaisumalli – jatkuva tai jaksollinen – ei toimi kaikkialla. Professorit painottavat monitavoitteista metsänhoitoa. Tavoitteiden toteutuminen on olennaista, ei menetelmä, millä ne saavutetaan, muistuttaa Laiho
”Jos tavoite on vaikuttaa pohjaveden pintaan, on helppo keksiä sellaisiakin asioita, joilla pohjaveden pintaa nostetaan myös jaksollisessa kasvatuksessa”, Laurén toteaa.
Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi puulajivalinta, viljelytiheydet, ojavälien ja ojasyvyyden säätely, pohjapadot sekä tuhkalannoitus.
”Jatkuvassa kasvatuksessa aika optimistisesti oletetaan, että kunnostusojitusta
ei tarvitse enää koskaan tehdä, mikä ei varmasti pidä paikkaansa. Kyllä me tulemme tarvitsemaan ojia, mutta ei niin paljoa eikä niin syviä”, Laurén sanoo.
Artikkeli Metsänhoidon keinot käyttöön ilmastonmuutoksen hillinnässä ja siihen sopeutumisessa löytyy Metsätieteen aikakauskirjan verkkosivuilta www.metsatieteenaikakauskirja.fi.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Eikös puuston kasvu määränsä kertoimella haihduta? Jos puustoa on ( jk) vähän ja kitukasvuista, soistuminen alkaa. Kun syksyisin kasvukausi loppuu, loppuu puiden haihduttaminenkin. Ja silloin ojitusten laiminlyönneillä vettyneet maat aiheuttavat kaikkea muuta riesaa ja lumipallo-efekti on valmis.
Professorit sotkevat puun tuotannon ja omat ympäristöpoliittiset intohomonsa.
Märkä maa ai kasva juuri mitään ja sen sisällä puun kasvua tukeva mikrobien, sienirihmastojen, pieneliöiden ja juurien kasvu jää heikoksi tai olemattomaksi.
Jos pohjaveden annetaan olla korkealla syksystä seuraavaan kesään, pitkä hapeton aika umpimärässä maassa tappaa maanalaisen elämän tai estää sen kasvun. Märkä maa on myös kylmempi kuin sopivan kuiva.
Koska Suomessa sadanta on suurempaa kuin haihdunta, suurin osa maista on kokoaikaisessa soistumisprosessissa ilman ojia, joita myös pitää perata keskim. 30 v välein.
Ongelmainen ja huonoja tuloksia pitkällä aikavälillä tuottava jatkuva kasvatus 3 % uudistusosuuksineen on onneton kuriositeetti siihen höynäytetyille metsänomistajille.
Järkevin uudistamistapa saadaan 4 m leveillä, 60 cm syvillä ja viistoluiskaisilla ajouraojilla, joiden kaivusta tulee runsaat 500 l mättäät (1200 kpl/ha) antamaan taimille optimaaliset kasvupaikat pitkään ilman ruohon ja vesaikon kilpailua.
Veli-Jussi on oikeassa. Ojat alkavat umpeutua heti, kun ne on kaivettu.Ongelma on vedenpinnan liian pieni etäisyys maanpinnasta, kasvun kannalta liian tehokasta kuivatusta en ole nähnyt koskaan yli 40 vuoden etsimisen aikana. Älkäämme olko niin epätoivoisia, että viittaisimme kintaalla tehokkaalle puutuotannolle höpisemällä jatkuvasta kasvatuksesta ja haihdunnasta. Vesi pitää saada liikkeelle ja tarpeeksi alas.
Hakkuut tukkeuttavat ojat vaikka kyseessä olisi jatkuvan kasvatuksen hakkuu tai siksi luultu harvennus-, luontaisen uudistamisen tai ylispuuhakkuu.
Artikkeli osuu oikeaan. Ennen ihan lapiotyönä osattiin tehdä metsäojat! Nämä toimivat vieläkin ja niissä virtaa lähdeveden kirkas vesi. Nuo ojat eivät tulvi, vaan toimivat, vaikka ovat sammalreunaisia.
Sitten minäkin erehdyin 1970-luvun lopulla koneelliseen ja suurellisten metsäojien teettämiseen. Sain vanhat toimineet ojat pilalle, ne täyttyivät savesta heti ensimmäisenä keväänä ja monia aareja metsiä ja peltomaata meni pilalle kuten itse ojiakin pari sata metriä täyteen savea.
Metsäojituksen vuoksi meni vaikeaksi liikkua metsissä niin jalan kuin maataloustraktorinkin kanssa. Nyt ojien mennessä ojituksen vuoksi pilalle myös märkyys on haittana siellä, missä ojat täyttyivät.
Ojitus tuotti myös ojitusvelkaa useiksi vuosiksi. Mielestäni ojia ei pidä ennallistamisen nimissä kuitenkaan käydä tukkimaan, se voi taas pilata asioita ja silloin mennään ojasta allikkoon. Maltti on valttia näissäkin asioissa sekä terve nuukuus ja terve järjenkäyttö.
Turvemaalla ojan pitää aina yltää perämaahan asti ja väli olla maksimissaan 20 metriä, ideaali 14 metriä, minkä kaivinkone yltää mätästämään. Samalla voi sekoittaa maalajeja, joka parantaa myös kasvavuutta.