Kekkosesta kunniatohtori

Urho Kekkonen muistetaan Suomen pitkäaikaisimpana presidenttinä (1956–1981), jonka poliittinen näkemys perustui hyvien suhteiden ylläpitämiseen Neuvostoliiton kanssa.

Kekkonen halusi esittää itsensä tavallisen kansan riveistä nousseena miehenä. Hänen lapsuudenkotinsa Lepikon torppa sijaitsi Pielavedellä, mutta kyseessä ei ollut vanha sukutila, sillä torppa oli hankittu asuintilaksi isän työmaiden läheisyydestä. Isä työskenteli metsätyönjohtajana ja tukkiasioitsijana. Sitä aiemmin hän oli ollut renki ja metsätyömies.

Kekkoselle tulivat tutuiksi metsämaisemat ympäri Suomea. Hän muutti elämänsä aikana monta kertaa ja hankki maatilan sekä Viipurin läänistä että myöhemmin Oulun läänistä. Kekkonen muistetaan myös lukuisista kalastus-, metsästys- ja hiihtoretkistään, joiden aikana hän tapasi kaikenlaista väkeä aina metsureista poromiehiin. Metsälle lähdettiin toisinaan myös Neuvostoliiton virkamiesten kanssa.

Kekkonen nosti metsätaloutta esille politiikkaan. Hän puhui esimerkiksi syrjäisten metsäalueiden tieverkoston parantamisen puolesta.
Vuonna 1977 Metsälehti uutisoi, että Kekkoselle on myönnetty maatalous- ja metsätieteiden kunniatohtorin arvonimi.

Arvonimiä jaettiin yhteensä 11 alalla ansioituneelle henkilölle Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan juhlaistunnossa. Heille annettiin kunniatohtorin hatut ja diplomit.

”Kunniatohtoreista tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen on valtakunnan päämiehenä ja jo sitä ennen hallinnon johtotehtävissä toimiessaan ollut aloittamassa ja vauhdittamassa monia maa-, metsä- ja vesitalouteen kuuluvia ohjelmia, samoin kuin niihin liittyvän teollisuuden laajentamista koskevia hankkeita.”

”Hän on myös voimakkaasti vaikuttanut mm. metsätyömiehen ammatillisen ja sosiaalisen aseman kohentamiseen. Luonnonvarojen hyödyntämisen rinnalla hän on tasapainoisesti nähnyt metsäluonnon ja yleensä luonnon suojelun tarpeen”, Metsälehdessä kirjoitettiin.

 

Rottia ja vanhoja miljoonia

Jos monella suomalaisella oli tammikuun alussa vuonna 1963 vaikeuksia hahmottaa hintoja, syy ei ollut, ainakaan pelkästään, pitkäksi venähtäneiden uudenvuodenjuhlien. Tuolloin Suomen markka uudistettiin niin, että nimellisarvosta pudotettiin kaksi nollaa – toisin sanoen entisestä satasesta tuli yksi markka. Samalla palautettiin käyttöön markan sadasosat eli pennit.

Metsälehden pilapiirtäjä irvaili tuoreeltaan uudistukselle. Piirroksessa (vero)karhu halaa veroilmoituksensa kanssa hikoilevaa metsänomistajaa ja antaa ohjeen: ”Ilmoittakaa tulot ja menot vanhoissa markoissa, kannan verot sitten nykymarkoissa.”

Selvyyden vuoksi käyttöön otettiin nimitykset ”vanha markka” ja ”uusi markka” ja näille lyhenteet vmk ja umk. Vielä 70-luvun puolella saattoi moni täsmentää esimerkiksi asuntonsa maksaneen niin ja niin monta ”vanhaa miljoonaa”, jotta todellinen arvo tuli varmasti kaikille selväksi.

Vuonna 1986 setelit vaihdettiin uusiin. Enää ei kympin setelin Paasikiven päästä päässyt taittelemaan rottaa.

Vuoden 1999 alussa, kun Suomen markka sidottiin Euroopan unionin yhteisvaluutta euroon ja markan taival itsenäisenä valuuttana päättyi. Historiallinen tapahtuma saattoi kuitenkin mennä monelta ohitse, koska markan kolikot ja setelit eivät vielä hävinneet mihinkään ja hinnatkin ilmoitettiin yhä markkoina.

Metsänomistajalle avautui kuitenkin mahdollisuus saada puukaupparahansa myös euroina eurotilille. Metsäyhtiöt puolestaan iloitsivat valuuttariskien vähenemisestä, vaikka pahin kilpailija Ruotsi ei vielä ollut valmis luopumaan omasta kruunustaan.

”Suomessa ollaan toiveikkaita, vaikka Ruotsi jättäytyy pois Emusta. Ruotsissa mielet ovat kuitenkin alkaneet muuttua ja kiinnostus Emuun on alkanut kasvaa”, Metsälehti kirjoitti optimistisesti ja melkoisen ennenaikaisesti.

Suurimmalle osalle kansalaisista eurot tulivat tutuiksi vasta kolme vuotta myöhemmin, kun käyttöön otettiin uudet eurokolikot ja -setelit. Vanhat setelit ja kolikot vedettiin pois käytöstä ennätysmäisen nopeasti, vain kahdessa kuukaudessa. Kuuden kertotaulu tuli tutuksi, kun moni vielä vuosia myöhemmin muutti päässään hinnat markoiksi.

 

Marssilla metsät kuntoon

Helmikuussa 1950 metsäväen keskuudessa alkoi kuhista. Lounais-Suomen metsänhoitoyhdistyksen kokouksessa maanviljelijä Arvo Sillanpää nosti esille parin vuoden takaisen ehdotuksen valtakunnallisesta metsänhoitopäivästä, ”Metsämarssista”. Tempauksen tavoite oli, että jokainen metsänomistaja käyttäisi ainakin yhden työpäivän ”perheineen ja talonväkineen oman metsänsä kunnostamiseen ja kohentamiseen”.

”Vaikka kuinka toistettaisiin, että Suomi on maailman metsäisin maa, meidän puun tuotantomme olennaisin este on metsänomistajien laimea harrastus omien metsiensä hoitamiseen”, Sillanpää perusteli.

Varsinaissuomalaiset olivat heti valmiita. Pian marssille ilmoittautui Pohjois-Savo, jonka haasteen riensi ottamaan vastaan Pohjois-Häme. ”Erikoista mielihyvää meille tuottaa ajatus saada peitota Teidät”, hämäläiset uhosivat.

Kevään aikana maakunta toisensa jälkeen ilmoittautui suomalaiskansalliseen tapaan kilpailuksi muuttuneelle marssille. Tapahtuman suojelijaksi suostui presidentti Juho Kusti Paasikivi, ja myös pääministeri Urho Kekkonen ilmoitti osallistuvansa.

Metsämarssin ajakohdaksi päätettiin kesäkuun 15. päivä, ja käytännön järjestelyt otti hoitakseen Keskusmetsäseura Tapio.

Osallistujille jaettavaa kullattua rintamerkkiä valmistettiin 300 000 kappaletta. Tunnukseksi tuli puukiekko vuosirenkaineen. ”Käpyäkin ajateltiin, mutta se viittasi liiaksi käpykaartiin.”

Kesäkuun 22. päivänä Metsälehti saattoi sitten otsikoida: ”Metsämarssi onnistui yli odotusten.” Erityisesti lehteä ilahdutti lasten ja naisten vilkas osanotto. ”Mainitaanpa eräässä maakunnassa 40 kassapään muodostaneen oikean akkasavotan”, Metsälehti kirjoitti.

Tuloslaskennan jälkeen selvisi, että metsämarssin aikana hoitotöitä tehtiin noin 60 000 hehtaarin alalla ja noin 481 000 hengen voimalla. Maakuntien välisen kisan voitti niukasti Itä-Savo, missä tempaukseen osallistui 3,5 henkeä tilaa kohti. Pohjois-Savon vastaava luku oli 3,4. Kunnista ykkönen oli Siilinjärvi, missä marssiin osallistui peräti yhdeksän henkeä tilaa kohti.

 

Opastusta pika-asutustiloille

Sotien jälkeen muodostettujen pika-asutustilojen hoito ja metsien käyttö herättivät huolta 1950-luvun alussa. Asutuslain mukaisten, valtion tai kuntien muodostamien asutustilojen suurin merkitys oli sotien rintamamiesten ja siirtoväen sijoittamisessa.

Metsälehden vuoden 1952 numerossa 4 kerrottiinkin uuden palstan ”Ohjeita asutustilojen omistajille” aloittamisesta. Tarve oli ilmeinen, sillä ”maanhankintalain toteuttamisen ehdittyä tilojen myyntivaiheeseen asutustoimenpiteiden turvaamistehtävät ovat tulleet ajankohtaisiksi”.

Numerosta 5 alkanut, joka toisessa lehdessä ilmestyvä palsta tähtäsi ”ennen kaikkea siihen, että tilat metsineen jatkuvasti säilyisivät tuottokuntoisina, ja siten turvaisivat tilan omistajalle vakaan toimeentulon”.

Palstalla asutustilalliset saivat konkreettisia neuvoja muun muassa puutavaran mittauksesta, hakkuun valvonnasta, metsänparannustöistä, metsäojien kunnossapidosta ja kotitarvepuiden hakkuusta.

Esimerkiksi numerossa 36 kerrottiin, että ”maaseudun kotitarvekäyttö muodostaa kolmanneksen koko puun kulutuksestamme, joten kotitarvehakkuitten puitteissa voidaan käsitellä vuosittain suuret alat metsää”.

Toisaalta opastus ei jäänyt pelkkiin käytännön neuvoihin, vaan tilallisia valistettiin myös aikansa seuraamisen välttämättömyydestä ja metsäretkeilyn hyödyllisyydestä. Numerossa 22 kerrottiin, kuinka ”eräänä erittäin tehokkaana ja suosittuna tapana seurata metsäasioita on osallistua erilaisiin metsämiesten järjestämiin retkeilyihin” ja että ”retkeilyn puitteissa metsässä vietetyt opintotilaisuudet ovat hyvin antoisia”.

Vuoden viimeisessä numerossa ohjeistettiin vielä puukaupasta. Asutuslain mukaan kun metsää ei saanut myydä ilman asutuslautakunnan lupaa ja metsänhoitolautakunnan hyväksymää leimausta. Puukaupparahojakaan tilallinen ei voinut käyttää miten tahansa.

Vuoden ajan ilmestynyt palsta loppuikin siihen, kuinka ”talletus tehdään omistajan nimelle, mutta pankkikirjaan tehtävällä ehdolla, että rahoja saadaan nostaa ainoastaan asutuslautakunnan luvalla”.

 

Neljä päivää puun vankina

Metsälehti esitteli 30 vuotta sitten todellisen suomalaisen selviytymistarinan. Keskisuomalainen metsuri Esko Laulainen virui helmikuisessa metsässä puun alle puristuneena neljä päivää, mutta selvisi hengissä talven 1987 kovista yöpakkasista huolimatta.

”Ois siellä vielä pari vuorokautta istunu”, Laulainen kertoi onnettomuuden jälkeen Metsälehdelle Jyväskylän keskussairaalassa.

Laulaisen kohtaloksi koitui toista puuta vasten kumolleen juuttunut puu eli konkelo. Kokenut metsuri oli tottunut laukaisemaan konkeloita vänkärin koukulla. Työnjohtajan kanssa oli myös ollut puhetta uuden keksinnön – konkeloliinan – käytöstä.

”Mutta nyt ei ollut koukkua eikä liinaa, ja konkelo jäi metsään. Kunnes se tuli alas kello kymmeneltä tiistaiaamuna.”

Toinen Laulaisen kaatama puu tempaisi kaatuessaan mukaansa konkelokuusen, ja kärsimysnäytelmä alkoi. Metsurin reisiluu katkesi rytäkässä.

Vajaan kilometrin päässä kulki tie, puun alle juuttunut mies huusi apua, mutta kukaan ei kuullut.

”Laulainen ylettyi moottorisahaansa, ja sillä hän sai katkottua risuja nuotiota varten. Tankista bensaa päälle, ja risut syttyivät lämmittäen hetken. Mutta reppu eväineen oli liian kaukana.”

 

Riutuvan metsurin pelasti lopulta naapuri, joka huolestui, kun Laulaisen talon savupiippu pysyi mykkänä epätavallisen kauan. Etsintäjoukko osasi naapurin tietojen ansiosta oikealle metsäpalstalla – ja ihme kyllä ajoissa.

”Kolme villapaitaa, kolmet sukat ja karvalakki ilmeisesti suojasivat loukkaantunutta enemmiltä paleltumisvammoilta.”

Varustuksesta huolimatta Laulaisen jalat paleltuivat pahasti.

”Toisesta jalasta on kantapää jäljellä, ja proteesien avulla entinen metsuri vielä kävelee, lupaavat lääkärit.”

Ennen neljän päivän selviytymistaisteluaan Laulainen oli tehnyt metsätöitä 13-vuotiaasta 55-vuotiaaksi ilman mainittavia onnettomuuksia.

 

Paljon jäi rajan taa

Maaliskuussa 1940 Metsälehdessä kerrottiin talvisodan päättäneen Moskovan rauhansopimuksen vaikutuksista ja alueluovutuksista.
Rajan taakse jäi muun muassa kaksi miljoonaa hehtaaria metsämaata ja sen lisäksi toistakymmentä vientisahaa, viisi selluloosatehdasta sekä neljä paperi- ja vaneritehdasta.

”Sinne meni arvokkaita metsäomaisuuksia, niiden joukossa Suomen metsien ylpeys Raivolan lehtikuusikko, Veikkolan kankaat, useita puisevia valtionpuistoja, kaksi laajaa yhteismetsää Viipurin läänissä ja eräitä samanluontoisia metsiä Sallassa. On myös mainittava luostarien tuottoisat metsät ja kreikkalaiskatolisten seurakuntien omistamat laajat metsäalueet.”
Huhtikuun alun numerossa jatkettiin teemaa otsikolla ”Mitä olemme menettäneet”. Jutussa arvioitiin, että menetettyjen metsäalueiden myötä vuotuinen puunkasvu vähenee noin 40 miljoonaa kuutiota.
”Nämä muutamat maininnat osoittavat, että menetykset ovat suuret. Metsävaramme kohtaavat siis alkavan jälleenrakennuskauden heikentyneinä.”
Toisaalta luotiin uskoa tulevaan:
”Uskomme, että Suomen metsät kestävät tämänkin ehkä kaikkien aikojen kovimman koetuksensa. Mutta siihen, että ne ehtymättä kestävät, vaaditaan, että jokainen metsä saatetaan järkevään hoitoon ja jokainen metsämaa tuottokykynsä mukaiseen tuottoon, sekä lopuksi että metsistä hakattu puu käytetään harkiten ja säästäväisesti.”
Toukokuussa Metsälehdessä oli hetkeksi siirrytty rajan taakse siirtyneistä metsistä sodan aiheuttamiin metsätuhoihin.
”Sodanraiskaamat metsämme tarjoavat nyt rauhan tultua surullisen näyn. Sota on raadellut armottomasti soreita hongikoita, korpien jylhiä kuusikkoja ja kaunista lehtimetsää. Ne alueet, missä taistelut riehuivat kiivaimpina, ovat ikävän näköistä katsella. ”
Vuoden 1940 myöhemmissä numeroissa alettiin enimmäkseen jo keskittyä pika-asutushaasteisiin ja jälleenrakennukseen. Kesäkuun loppupuolella kuitenkin vielä palattiin keväisiin menetyksiin: alueluovutusten takia toimintansa lopetti 26 metsänhoitoyhdistystä, joissa oli ollut 2641 jäsentä.
”Menetyksemme metsänhoitoyhdistystoiminnankin kannalta katsottuna ovat siis olleet huomattavat.”

Professori, ylijohtaja, pääministeri

Itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä ei ollut harvinaista yhdistää niin tiedemiehen, virkamiehen kuin poliitikonkin ura. Yksi parhaista esimerkeistä oli professori, metsähallituksen ylijohtaja ja kolminkertainen pääministeri Aimo Kaarlo Cajander (1879–1943).

Suuri yleisö muistaa A. K. Cajanderin parhaiten ”malli Cajanderista” – talvisodan sotilaan perusvarustuksesta, johon kuuluivat kivääri, kokardi, sotilaspuvun housut ja miehistövyö. Termillä kuvattiin Suomen heikkoa sotilaallista valmistautumista suursodan alla, ja syntipukiksi nimettiin talvisotaa edeltäneen hallituksen pääministeri Cajander.

Uudempi historiankirjoitus antaa kuitenkin Cajanderille ja myös muille 30-luvun poliittisille johtajillemme ainakin osittaisen synninpäästön. Suomen suhteelliset puolustusmenot olivat sotaa edeltäneinä vuosina Euroopan kärkipäässä ja suuremmat kuin esimerkiksi Britannian.

Cajander kuoli jatkosodan aikana tammikuussa 1943. Metsälehden muistokirjoituksessa nostettiin luonnollisesti esille hänen ansionsa metsäalan kehittämisessä.

”Hän loi tieteellisen pohjan, jolle voi rakentaa sen metsänhoitotieteen biologisen käsittelyn, joka oli tuleva hänen erikoisalakseen”, Metsälehti kirjoitti 22. tammikuuta 1943.

Tutkijana Cajander jäi historiaan erityisesti metsätyyppiteorian kehittäjänä. Metsähallitusta hän johti sen perustamisesta vuonna 1918 kuolemaansa saakka.

”Hänen aikanaan järjestettiin valtion metsätalous uudelleen ja onpa yksityinen metsätalous ja metsäkoululaitos ollut tilaisuudessa nauttimaan hänen huolenpitoaan”, muistokirjoituksessa muotoiltiin.

Metsälehden seuraavassa numerossa Cajanderin kauden muistelussa on havaittavissa myös hienovaraista kritiikkiä.

”Kärsimättömyydellä, miltei katkeruudella katsottiin usein sitä, että hän oli niin pitkät ajat metsähallituksen johdosta poissa.”

Selvää kuitenkin oli, että seuraajalla oli suuret saappaat täytettävänä.

”Siltä mieheltä, joka uskaltautuu hänen töitänsä jatkamaan, vaaditaan paljon muuta kuin viraston tyydyttävää hoitamista. Häneltä edellytetään laajakatseisuutta, eikä hän esim. yksityismetsätalouden alalla voi jäädä sivustakatsojan asemaan”, Metsälehti linjasi.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.