Jää peittää Hukkajoen, kun laskemme suksilla sen rantaan. Maisema on tv-uutisista tuttu, mutta joen kapeus ja rantatöyräiden jyrkkyys yllättävät. Hakkuuaukean säästöpuuryhmistä voi päätellä, että päätehakattu puusto ei ole ollut lähelläkään metsänhoitosuositusten mukaista uudistamisjäreyttä.

Elokuussa alkunsa saanut kohu Stora Enson hakkuissa tuhoutuneista raakuista on vähitellen laantunut, mutta siitä metsätaloudelle aiheutuneet hankaluudet ovat kaikkea muuta kuin ohi.

Pelisäännöt puuttuvat

”Pelisääntöjä raakkuesiintymien lähistöllä toimisesta ei ole, eikä ely-keskus viranomaisena halua ottaa vastuuta metsänkäsittelystä. Ratkaisut jäävät metsänomista­jien ja metsäasiantuntijoiden tehtäviksi”, harmittelee Metsänhoitoyhdistys Kainuun johtaja Harri Savonen.

Metsänomistajien tuskaa lisää se, että puunostajat kiertävät epäiltyjenkin raakkujokien varsien leimikot. Kyse on lakiin perustumattomasta harmaasta suojelusta karuimmillaan.

Metsänhoitoyhdistys Kainuun hallituksen puheenjohtaja Heikki Moilanen huomauttaa, että ongelma olisi ratkaistavissa rahalla.

”Useimmat metsänomistajat olisivat valmiit suojelemaan tällaiset kohteet kohtuullista korvaus­ta vastaan, mutta rahaa ei ole.”

Luontojärjestöt ovat vaatineet, että raakkualueet suojeltaisiin luonnonsuojelulain nojalla, mikä edellyttäisi suojelun korvaamista. Se kelpaisi myös metsänomistajille.

Metsänkäytön ongelmia korostaa myös se, että metsänhoitoyhdistyksellä sen paremmin kuin metsänomistajillakaan ei ole tarkkaa tietoa läheskään kaikista raakkuesiintymistä. 

”Esimerkiksi Hukkajoen raakkuesiintymistä saimme karttajärjestelmiimme tiedon vasta muutama viikko sitten”, Savonen toteaa.

Raakkutietoja  pantataan

Suomussalmen alueella työskentelevä Metsänhoitoyhdistys Kainuun metsäasiantuntija Tero Heikkinen epäilee, että osa raakkuesiintymistä on vielä kartoittamatta.

”Meillä on satoja kilometrejä jokia, joissa voi olla raakkukantoja. Läheskään kaikkia niistä ei ole tutkittu, joten joudumme toimimaan hataran tiedon varassa.”

Hän näyttää metsänhoitoyhdistyksen karttajärjestelmästä, kuinka Hukkajoen uomaan on merkitty lukemattomia raakkuesiintymiä, mutta siihen liittyvässä Ahvenisjoessa ei ole yhtään merkintää.

”En millään jaksa uskoa, et­teikö raakkuja olisi myös siellä”, Heikkinen sanoo.

Suomen johtaviin raakkututkijoihin kuuluva Jyväskylän yliopiston professori Jouni Taskinen ei täysin jaa Heikkisen käsitystä tutkimattomista raakkukannoista, mutta tietää tiedonkulun ongelmat.

”Kainuun merkittävät raakkuesiintymät tunnetaan, mutta ongelmana on tiedonkulku. Tietoa ei ole jaettu avoimesti, koska on pelätty, että ihmiset kävisivät häiritsemässä raakkuja tai jopa pyytämässä niitä helmien löytämiseksi.”

”Uskon, että tiedon jakamisella saavutettaisiin enemmän hyötyjä kuin niiden salaamisella. Tähän päätyi myös raakkujen suojelua miettinyt työryhmä”, Taskinen sanoo.

Hänen mukaansa puron rannalta katsoen raakkuja ei näe läheltäkään. Raakku on tumma kuten kainuulaisjokien vesikin, joten ne löytyvät vain sukeltaen.

Metsäkeskus saa tiedon raakkujen esiintymisestä lajitietokeskuksesta, mutta metsänomistajalle tieto kulkeutuu vasta, kun aiotusta hakkuusta on tehty metsänkäyttöilmoitus.

Stressi ahdistaa metsäväkeä

Valtavasti julkisuutta saanut raakkujupakka on tehnyt leimikoita suunnittelevien metsäammattilaisten työstä entistä stressaavampaa. 

Tunnollisuuteen pyrkivät ammattilaiset koettavat epäselvissä tapauksissa viedä suojavyöhykkeiden nauhoitukset mahdollisimman etäälle purosta. Tästä voi seurata ristiriita metsänomistajan kanssa, joka haluaisi hyödyntää metsänsä.

Myös somettajien maaliksi joutuminen pelottaa monia, kuten myös mahdollinen töiden loppuminen.

”Katsomosta on helppo huudella, kun ei kunnolla tiedetä taustoja”, Tero Heikkinen sanoo.

Harri Savonen puolestaan tietää, että yksittäisiä metsäammattilaisia on jo lopettanut työnsä ja alkanut etsiä uutta alaa, jolle kouluttautua.

”Metsäalalle on kohtalokasta, jos ja kun menetämme nuoria osaajia muille aloille”, hän murehtii.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.