Pirun pitkä. Näin vastaa Antti Heikkinen kysymykseen, millainen urakka metsäkonevalmistaja Ponssen perustajan Einari Vidgrénin elämäkerran kirjoittaminen on ollut. Kun on kirjoittanut seitsemässä vuodessa 11 kirjaa, ei ole varautunut siihen, että yhden kirjoittaminen vie neljä vuotta.
”Kesti tovin ennen kuin löysin oikeanlaisen tavan kirjoittaa. Kirjasta oli ensin vähällä tulla Ponssen historiikki, sitten aika tylsä tietokirja. Tänä vuonna alkoi tuntua, että tekstissä kuuluu Einarin ääni.”
Nyt elämäkerta on loppusilausta vaille valmis. Kirja ilmestyy näillä näkymin lokakuussa.
Savolaisuus esille
Vuosina 1943–2010 elänyt Vidgrén aloitti työuransa metsurina. Konepajan hän perusti, sillä ei ollut tyytyväinen saatavilla oleviin metsäkoneisiin. Nykyisin Ponsse on maailman johtavia metsäkonevalmistajia.
Ajatus Vidgrénin elämäkerran kirjoittamisesta tuli tämän pojilta.
”Vidgrénin veljesten toive oli, että tekstissä kuuluisi savon murre ja savolaisuus. Siinä saisi haista pihka ja moottorisahan bensa ja tuoksua metsä ja olla savottaviilinkiä.”
Kaikkea tätä Heikkinen on etsinyt sanomalehtien arkistoista ja haastattelemalla kymmeniä ihmisiä.
”Kun tiedossa on ollut jo neljä vuotta, että teen Einarista kirjaa, on tarinoita tullut pitkin matkaa junan ravintolavaunusta kaupan kassaan”, hän kertoo.
Vidgrénistä on piirtynyt kuva reiluna jätkänä, joka oli hyvä neuvottelemaan asioista ja lukemaan ihmisiä ja joka osasi ottaa neuvoja vastaan.
”Varmaan kulissien takana on ollut kaikennäköistä negatiivistakin, mutta Ponssen fiilis on ollut ihailtavan hyvä – luulen, että jopa ainutlaatuinen. Einari piti omistaan huolta, mikä on näinä päivinä aika ihailtavaa pörssiyhtiön napamieheltä.”
Taustasta apua
Heikkinen on kotoisin Nilsiästä, reilun tunnin ajomatkan päästä Vidgrénin kotiseudulta Vieremältä, jossa Ponssen metsäkoneet edelleen valmistetaan. Vidgréniin ja Ponsseen Heikkinen tutustui kuitenkin vasta elämäkertaa kirjoittaessaan.
”Sain aloittaa Einarin savotan aika puhtaalta pöydältä.”
Kun on itse syntynyt 1980-luvulla, kestää aikansa päästä sisään 1940-luvulla syntyneen ihmisen maailmaan. Heikkisen tilannetta helpotti se, että hän on varttunut maatilalla. Moottorisahaa on tullut käytettyä sen verran, että voi kuvitella, millaista metsätöitä olisi tehdä työkseen.
”Mutta kun kirjoittaa lämpimässä työhuoneessa tietokoneella kahvikuppi nokan edessä, täytyy jonkin verran tehdä työtä, että pystyy samaistumaan siihen, että rämpii lumihangessa pakkasessa ja kaataa puita käsipelillä niin kauan, että tulee hiki.”
Varsinaista korkean paikan leiriä Heikkinen ei elämäkerran kirjoittamista varten itselleen järjestänyt, mutta kertoo liikkuneensa metsissä tavallista enemmän ja ”sahata naksutelleensa” myös muutaman puun.
Suurmiehestä ihmiseksi
Ryhtyessään kirjoittamaan Vidgrénin elämäkertaa Heikkinen suhtautui tähän eräänlaisena viimeisenä patruunana. Sittemmin mielikuva on monipuolistunut.
”Suurmies Einari oli, ehdottomasti. Antoisinta on kuitenkin se, kun suurmiehestä saa tehtyä ihmisen. Menestyksen takana on perkeleellinen työ, ja sinne mahtuu myös tosi tummavetisiä suvantokohtia – sellaisia, joissa moni olisi jo antanut periksi.”
Ajatus on Heikkisen mielestä lohdullinen.
”Einari on verrattain pienistä piireistä liikkeelle lähtenyt jätkä, joka teki uransa ja omaisuutensa omin käsin. Ainakin itse olen saanut hänen tarinastaan voimaa, toivottavasti lukijakin saa. Aina voi notkosta nousta.”
Julkaistu Metsälehdessä 16/2020
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kommentit
Ei vielä kommentteja.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.