Metsänomistaja on kaikkien mahdollisten itsensä, yhteisön ja yhteiskunnan asettamien odotusten ja toiveiden leikkauspisteessä.”
Näin kiteyttää tutkija Reetta Karhunkorva, joka valmistelee Itä-Suomen yliopistossa väitöskirjaa metsänomistajien metsäsuhteista.
”Haastattelemani metsänomistajat toistivat Mark Twainin aforismia, että maata ei valmisteta enää. Siksi siitä kannattaa pitää kiinni. Suomessa siihen liittyy ylisukupolvisuuden eetos.”
Talonpojat ja vähäväkiset
Metsänomistus on sekä vahvojen talonpoikien että vähäväkisten, työteliäiden ihmisten historiaa. Yksityinen metsänomistus syntyi maatalousreformin sivutuotteena, osana 1700-luvulla alkanutta ja 1900-luvulle jatkunutta isoajakoa, mutta Karhunkorva näkee metsien jakamisen tavoitteet siitä erillisenä.
”Yhteisnautinnan pelättiin johtavan hallitsemattomaan metsien käyttöön ja yksityisen talonpoikaisen omistuksen ajateltiin suojelevan metsiä hävittämiseltä.”
Isojako teki talonpoikaissäädystä vahvan, mutta samalla heikensi tilattoman väestön asemaa. Se oli suuri yhteiskunnallinen kysymys 1900-luvun alussa tunnetuin seurauksin.
”Viime vuosisata oli maanjakopolitiikan aikaa, ja nykyinen metsänomistusrakenne sai muotonsa.”
Sukumetsänomistamisella voi olla monta syntytapaa, mutta moni metsänomistaja on pientilallisen perillinen.
”Pienikin metsätila on antanut itsellisyyttä, mutta silti itsensä pitäminen omistajana voi tuntua vieraalta tai ainakin sen sanominen. Ja moni metsänomistaja toi esiin, että eihän luontoa voi lopulta omistaa kukaan.”
Mitä omistaa kun omistaa metsää?
Karhunkorva ja tähän juttuun haastatellut metsänomistajat pohtivat, että metsän omistaminen ei ole absoluuttista omistusta. Samaan viittaavat myös taloustiede ja ympäristöfilosofia, joissa luonnonvarojen omistus on nähty monimutkaisena ihmisten välisten suhteiden kokonaisuutena. Velvollisuuksia on sekä omistajilla että ei-omistajilla.
”Metsänomistaja omistaa jonkinlaisen hallintaoikeuden ja puut, mutta monessa asiassa omistusoikeutta voidaan rajoittaa ja on rajoitettu.”
Itse omistaminen on ilmiönä mutkikas. On laillinen omistajuus, mutta on myös psykologinen omistajuuden tunne, jota on myös ei-omistajilla. Ympäristökysymykset laajentavat omistajan vastuuta, tuovat mukaan eettiset ja ekologiset ulottuvuudet.
”Jos koen jossakin metsässä merkityksellisiä tuntemuksia, niin syntyy tunne, että metsä on henkilökohtaisesti tärkeä paikka. Niitä kokemuksia on sosiaalinen media pullollaan, että ’mitä minun rakkaalle sienimetsälleni tehtiin’.”
Jokamiehenoikeudet vanhaa ja uutta
Reetta Karhunkorva toteaa viimeaikaisen historiantutkimuksen perusteella, että jokamiehenoikeudet eivät ehkä ole kaikilta osin niin ikivanhaa tapakulttuuria kuin luullaan, vaan varsin modernin ajan ilmiö, joka on kehittynyt rinnan metsänomistuksen kehittymisen kanssa.
”Metsien yksityistäminen oli kolmelle vuosisadalle yltänyt projekti ja oli sekavuutta, mitä uusissa yksityismetsissä saa ja ei saa tehdä. Siinä samalla pikkuhiljaa syntyivät nykyisenkaltaiset jokamiehenoikeudet.”
Sananakin jokamiehenoikeudet on ilmeisesti vasta 1900-luvun alkupuolelta.
”Taustalla on yhteismaan ja eränkäynnin perinteitä, mutta vanha tapakulttuuri perustui toisenlaiseen yhteiskuntaan kuin nykyinen maailma.”
Vanhan agraariyhteiskunnan tapoihin ei kuulunut, että ventovieras voisi tulla marjastamaan toisen omistamaan metsään. Yhteismaan tai talonpoikien maiden hyödyntäjät olivat kyläyhteisön jäseniä ja osa moninaista suhdeverkkoa.
”Jokamiehenoikeuksista käytiin laajaa keskustelua 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Talonpoikaissääty olisi halunnut tiukemman linjan, mutta muut säädyt voittivat.”
Velvoittava omaisuuslaji
Omistaminen ei saa olla tunteetonta, on Karhunkorvan tutkimusaineistosta välittyvä viesti. On näkyviä, mutta myös näkymättömiä rajoja sille, mitä omistaja voi ja ei voi tehdä.
Ja myös sille, mitä pitää tehdä, sillä metsä on velvoittava omaisuuslaji. Jotka eivät metsäänsä hoida tai tunne, kokevat huonoa omaatuntoa.
”Vastuun kokemus on vahva, ja hoitamisella metsänomistaja liittää itsensä osaksi isoa tarinaa metsäteollisuuden avulla rakennetusta hyvinvointi-Suomesta. Metsät ovat turva itselle ja maalle.”
Joukossa on myös ympäristöheränneitä ja nuoria, ympäristöhenkisyyteen kasvaneita, jotka kokevat metsäalan vieraana. Heillä kaikenlaiset metsänomistajatilaisuudet menevät kokonansa ohi.
”Metsänomistajia on aina ohjattu kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tehtävään. Mikä se tehtävä on ilmastonmuutoksen ja lajikadon aikana, se on jotenkin auki.”
Metsänomistajat kertovat metsäsuhteestaan:
VIIDENLAISIA METSÄSUHTEITA
Reetta Karhunkorva on tekeillä olevassa väitöstutkimuksessaan haastatellut 51 metsänomistajaa ja alustavasti jäsentänyt aineistostaan erilaisia metsänomistajien metsäsuhteiden painotuksia. Saman henkilön metsäsuhteessa voi ilmetä piirteitä monesta eri painotuksesta.
Kokonaisvaltainen
Metsä ja metsänomistus on vaikuttanut elämään lapsuudesta lähtien kokonaisvaltaisesti. Metsä on asuin- ja elinympäristö, elannon lähde ja harrastuspaikka. Monella johtanut ammattiin.
Henkinen koti
Ei asu metsiensä yhteydessä, mutta omistettu metsä on henkisesti ainoa todellinen koti ja yhteys sukujuuriin. Siihen voi yhdistyä metsien talouskäyttö, mutta usein se ei ole tärkeää, vaan metsä halutaan säilyttää ennallaan, muuttumattomana lapsuuden paikkana.
Velvollisuus/virkistyskäyttö
Metsänomistus on ennen kaikkea velvollisuus. Asialla ei ole isoa taloudellista merkitystä eikä omistettuun metsään ole vahvaa henkistä sidettä, mutta suvun metsästä ei voi luopuakaan. Muut metsät asuinpaikan lähellä ovat tärkeämpiä virkistymisen kannalta.
Neutraali
Usein viljelijöitä, joilla metsä on itsestään selvä osa maatilataloutta. Metsät ovat taloudellisesti tärkeitä ja mahdollistavat maatalouden, mutta niihin ei kohdistu erityisiä intohimoja ja hoito on ulkoistettu.
Etäinen
Marginaalinen painotus. Metsät eivät vaikuta merkitsevän yhtään mitään taloudellisesti eivätkä muutenkaan, ne ovat etäinen ohivilahtava maisema auton ikkunasta.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kommentit
Ei vielä kommentteja.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.