Vanhan kansan uskomuksen mukaan kehrääjä on lumottu neito, joka on mahdollista pelastaa lumouksestaan astumalla kehrääjän jalkojen päälle.

Käytännössä tämä on mahdotonta. Ensinnäkin kehrääjän löytämiseksi tarvitaan roppakaupalla onnea linnun erinomaisen suojavärin vuoksi, toiseksi kehrääjän jalat ovat mitättömän pienet. Mutta onhan kansa uskonut monta muutakin mahdotonta taikuuteen pohjautuvaa tietoa.

Suomessa kehrääjää tavataan maan eteläisessä osassa. Vaasa–Joensuu-linjan pohjoispuolella sen esiintyvyys on satunnaista.

Kehrääjä on hyönteissyöjä. Se on aktiivinen vain muutaman tunnin ajan yön hämärimpinä hetkinä. Pohjolan valkeat kesäyöt eivät ole yöeläjän mieleen.

Kehrääjä pyydystää suuria yöperhosia lennosta pyrähtämällä niiden perään maasta tai puun oksalta. Se ponnahtaa ylös kuin vieteri napaten saaliinsa valtavaan kitaansa. Se voi myös istuskella maantiellä tähystäen yllä lentäviä yökkösiä. Nopeasti lähestyvä auto ja linnun lyhyt pakoetäisyys on huono yhtälö. Liikenne onkin merkittävästi vähentänyt kehrääjien määrää täällä Suomessa, mutta myös muuttomatkalla eteläiseen Afrikkaan.

Soidinlaulu kantaa kauas

Kehrääjä on taitava lentäjä. Sen kertoo jo siipien muoto. Pitkine siipineen ja pyrstöineen sen lentokuva muistuttaa paljon varpushaukkaa. Soidinlennollaan se ääntelee ruikkivasti ja läpsyttelee siipiään voimakkaasti yhteen selän yläpuolella, suopöllö puolestaan läpsyttää siipiään vartalon alapuolella.

Kehrääjän soidinlaulu kuulostaa mystiseltä. Hiljalleen nouseva ja laskeva surina kantaa hyvissä olosuhteissa jopa kilometrin etäisyydelle. Linnun voi havaita surisemassa vankalla männyn vaakaoksalla tai korkean kiven päällä.

Hautova lintu makaa tiiviisti pesällään. Ihmistä se pakenee vasta viime hetkellä. Aikuinen lintu maastoutuu varvikkoon täydellisesti, ja jos mahdollista, poikanen vielä paremmin. On suuri vaara, että pesä joutuu vahingossa tallatuksi.

Kehrääjä ei rakenna pesää. Se munii kaksi valkoista munaa suoraan maahan, tavallisimmin mäntykankaalle, jossa harva männikkö ja aukot vaihtelevat. Pesinnän aikana maahan painautuu eräänlainen pesämalja.

Pesälöytö kuin lottovoitto

Luontokuvaaja Jukka Lilja on seurannut kehrääjiä vuosikymmenien ajan. Sen tuloksena hän on toimittanut kirjan Kehrääjä, siivet pystyssä (Valmiixi 2017). Kirjassaan Lilja kertoo seikkaperäisesti kehrääjän elämästä. Tekstiä tukee ainutlaatuinen kuvitus. Lilja kertoo löytäneensä puolentoistasataa kehrääjän pesää harrastuksensa aikana.

Näin ensimmäisen kehrääjäni Etelä-Pohjanmaan ja Satakunnan rajamailla, Lauhanvuoren kansallispuiston rinteillä. Kesäyössä muutaman metrin korkeudella suoraan kohti lentävä lintu hämmästytti. Se läiskytteli siivillään voimallisesti ja päästeli outoja kruik-kruik-ääniä. Lento oli perhosmaisen kevyttä, ja se roikotti viuhkamaisesti levitettyä pyrstöään oudossa vinoasennossa.

Myöhemmin olen kuullut, että näin se esittelee uhittelumielellä pyrstönsä komeita valkoisia laikkuja kilpaileville koiraille, ja toisaalta myös kosiskelumielessä naaraille.

Minä olen löytänyt yhden pesän. Tunsin itseni lottovoittajaksi.Tuon onnenkantamoisen jälkeen uskoin löytäväni niitä vielä lisää. Vaan en ole löytänyt yhtään ainoata pesää yrityksistä huolimatta. Kehrääjä säilyttää minulle mystisyytensä.

Julkaistu Metsälehdessä 13/2018

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.