Analyysi: Ongelma on valtava hiilipäästö, eivät maaottelut tai tutkimusmallit

Ensiksi Luonnonvarakeskus kertoi, että Suomen metsät olivat kääntyneet hiilinieluista hiilen lähteiksi. Ikään kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi, kävi vielä ilmi, että Ruotsissa näin ei ole käynyt. Käsillä oli kansallinen katastrofi.

Täysin normaalijärkeen käyvä kysymys olisi pitänyt olla, miksi Suomen ja Ruotsin hiilitaseiden ylipäätään pitäisi olla samanlaiset. Tähän vastattiin, jopa metsäsektorilta, että koska metsätkin ovat niin samanlaiset.

Mutta eiväthän ne ole. Ihan heti voi sanoa, että Suomessa on Ruotsia paljon enemmän turvemaita ja Ruotsissa Suomea paljon enemmän tunturimetsiä. Lisäksi Ruotsin tuottavimmat metsät ovat Suomen eteläisimmän pisteen eteläpuolella.

Myös Ruotsin metsien omistusrakenne on toisenlainen kuin Suomen. Ja mikä tärkeintä, varsinkin niiden käyttöhistoria.

Ruotsin hakkuut ovat olleet vuosikymmeniä suurimmalla ylläpidettävissä olevalla tasolla (entinen kestävä hakkuutaso), kun taas Suomessa hakkuut ovat olleet vähintään yhtä pitkään 10–15 prosenttia tuon tason alapuolella. Juuri siitähän se puustonielu on syntynyt, hakkuusäästöstä.

Tästä taas on seurannut, että metsät ovat ikääntyneet ja niiden kasvu, eli puustonielu, on heikentynyt. Juuri niin kuin mittaukset sanovat.

Kun kasvu heikkenee, myös karikesadanta vähenee. Karikesadannasta taas syntyy kivennäismaiden hiilisyöte maaperään. Eli maaperän hiilinielu on pienentynyt.

Käännepiste käsillä?

On vastattu, että tietenkään eri maiden hiilitaseiden ei tarvitse olla samanlaiset, mutta miksi ”yhtäkkiä” on käynyt niin, että Suomen metsistä on tullut päästö ja Ruotsin metsistä ei.

Tuskin tämä kuitenkaan on tapahtunut yhtäkkiä. Metsä on kääntynyt päästöksi, koska puustonielu ei enää kykene kattamaan maaperän kasvaneita päästöjä, jotka eivät ole kasvaneet yhtäkkiä, vaikka ovatkin kasvaneet nopeasti.

Toisaalta, koska syy on ilmaston lämpeneminen, voimme olla varmoja, että aivan samalla tavalla maaperäpäästöt kasvavat Ruotsissakin. Ruotsin mittausmenetelmä vain on sellainen, että se ei reagoi niin nopeasti kuin Suomen.

Entä toisaalta, miksi päästöt eivät voisi kasvaa yhtäkkiä? Tutkijat ovat varoittaneet lukemattomista käännepisteistä, joihin ilmastoin lämpeneminen voi johtaa. Ne ovat pisteitä, joiden jälkeen luonto alkaa toimia peruuttamattomasti toisella tavalla. Mikä siis panee olettamaan, että metsäluonnossa ei voisi olla tällaisia käännepisteitä?

Kaikki tutkimus perustuu malleihin

Alkaa olla tunnettua, että – sanonnan mukaan – Ruotsi tutkii maaperän hiilitaseita mittaamalla ja Suomi mallin avulla. Ikään kuin ajatellaan, että koska Suomi haluaa käyttää mallia, se ei halua ”oikeaa” tietoa, jonka saisi mittaamalla.

Ajatteluun sisältyy monenlaista tietämättömyyttä ja taikauskoa. Virhe on klassinen: kiinnitämme huomiomme sormeen, joka näyttää ongelman, emme ongelmaan.

Jokaisen maan on tietenkin etsittävä itselleen paras tapa arvioida asiaa, koska jokainen maa on erilainen. Vaikka Suomen käyttämää mallia käyttää moni muukin maa, niillä on mallista omat versionsa. Mutta kaikilla mailla on käytössä joku malli, koska kaikki tieteellinen tutkimus perustuu mallinkin nimellä kulkevan teoreettisen viitekehyksen käyttöön.

Luonnontieteissä malleihin syötetään mittaustuloksia ja katsotaan, mitä tulee ulos. Näin tehdään myös Ruotsissa, mutta totta on, että siellä malliin on syötetty nimenomaan maaperähiiltä koskevia mittaustuloksia, kun taas Suomessa kivennäismaita koskevaan malliin on syötetty välillisempiä asioita, kuten karikesadantaa.

Suomessa on tehty näin, koska näytteiden kerääminen Ruotsin tapaan on kallista ja vaatii pitkän aikavälin tuottaakseen luotettavia tuloksia. Suomessa siihen ei ole ollut rahaa.

Koska maastokäynnit maksavat, Ruotsissa samoilla mittauspaikoilla on käyty vain jopa kymmenen vuoden välein. Tästä voi päätellä, että vaikka tulokset ehkä olisivat tarkempia, niiden saaminen kestää. Tiettävästi Ruotsi on siirtymässä samankaltaiseen systeemiin kuin Suomi.

Turvemaat eivät ole maaottelussa tärkeitä

Ja edellä kerrottu koskee siis vain kivennäismaita. Turvemaille on Suomessa omat mallinsa, mutta ne eivät ole tässä maaottelussa kovinkaan tärkeitä, koska turvemaita on Ruotsissa niin vähän. Tämä ei tarkoita, etteivätkö turvemaat muuten olisi hiilitaseiden kannalta merkittäviä, siis Suomessa.

Ongelmaksi on sanottu, että turvemaat muuttuivat hiilen lähteiksi, kun Luonnonvarakeskus otti käyttöön paremmat laskentatavat. Mutta ei siinä tietenkään näin käynyt. Tosiasiassa metsät olivat mitä olivat ja Luonnonvarakeskus vain pääsi uusin keinoin paremmin selville siitä, mitä ne olivat.

Tutkimusotteiden eroissa saattaa piillä paljonkin selityksiä eroihin. Esimerkiksi toimittaja Mikko Riikilä kirjoitti viime viikolla tässä lehdessä, että ”Ruotsi kartuttaa hiilinielujaan laskelmalla hakkuutähteet ja kannot maaperän hiilivarantoon. Mitä enemmän hakataan, sitä enemmän maaperän hiilinielu kasvaa.”

Menettely on tietenkin virheellinen, ellei myös hakkuutähteiden lahoamisesta syntyvää päästöä lasketa maaperäpäästöön.

Lähinnä tämä kuitenkin tuo mieleen takavuosien ruotsalaistavan tilastoida jokaisen päätehakkuussa jätetyn säästöpuun ympäriltä jonkin kokoinen ympyrä tiukasti suojelluksi metsäksi. Hieno juttu: mitä enemmän avohakkuuta, sitä enemmän suojelumetsiä.

Mallit ovat avoimia

On vaadittu, että Luonnonvarakeskuksen on ”avattava” mallinsa. On siis jäänyt havaitsematta, että malli on kaikille halukkaille niin auki kuin se vaan voi olla. Tietenkin sen tutkiminen vaatii erikoisosaamista, mitä luulisi löytyvän esimerkiksi metsäyhtiöistä, jos asia on niitä kiinnostaa.

Järkyttävintä on kuitenkin ollut havaita, että ihan täysjärkisetkin ihmiset, kuten hyvin palkatut journalistit, kuvittelevat tieteen toimivan niin, että ensin valitaan tutkimustulos ja sitten valitaan ”malli”, joka tuottaa halutun tuloksen. Ja sen takia on kysytty, miksi Luonnonvarakeskus on valinnut mallin, joka tuottaa väärän tuloksen.

On epäselvää, mitä ”väärällä” tarkoitetaan. Onko se poliittisesti väärä, vai kuvitteleeko joku tosiaan ihan aikuisten oikeasti tietävänsä, millainen se Suomen metsien hiilitase on? Jos tietää, mitä sitä sitten mittaamaankaan?

Hakkuurajoitukset eivät auta

Pääsyy maaperänielun muuttumiseen päästöksi on ilmaston lämpeneminen. Luonnonsuojeluliitto ehti jo toistaa vakioratkaisunsa: on vähennettävä hakkuita, jotka liiton mukaan ovat ennätystasolla. Sille, että liiton esittämä ratkaisu ei toimi, löytyy näinä päivinä uusia perusteita lähes joka päivä.

Ensinnäkin, hakkuut eivät ole ennätystasolla. Viime 3–4 vuoden aikana ne ovat itse asiassa laskeneet selvästi.

Usein sanotaan, että hakkuita on jouduttu lisäämään, koska puun tuonti Venäjältä on loppunut. Tämä pitää paikkansa, mutta siitä johtuva lisäys on melko vaatimaton. Paljon enemmän on kasvanut energiapuun käyttö, mikä johtuu siitä, että turpeen ja kivihiilen polttamisesta on muun ohella luonnonsuojeluliiton vaatimusten mukaisesti luovuttu.

Energiapuun käyttö ei kuitenkaan lisää hakkuita, sillä pääsäännön mukaan se on edelleen sivutuote, jota syntyy, kun metsiä hakataan muissa tarkoituksissa. Esimerkiksi harvennushakkuut tehdään, jotta metsien kasvu eli hiilinielu kasvaisi ja jotta metsistä saataisiin tukkipuuta, josta voidaan tehdä pitkäikäisempiä puutuotteita.

Vähäisten hakkuiden seuraukset me näemme tässä ja nyt. Puustonielu on pienentynyt, koska metsiä ei ole hakattu riittävästi. Mutta luonnonsuojeluliitto haluaa ratkaista ongelman vähentämällä hakkuita edelleen.

Toki nielu kasvaisi hakkuita rajoittamalla, mutta vain lyhyeksi aikaa. Voi olla, että näin saataisiin tilastot kuntoon juuri vuodelle vuonna 2035, kun Suomi on luvannut olla hiilineutraali, mutta sen jälkeen nielu olisi entistä pienempi. Ilmasto ei tästäkään hyötyisi, koska hakkuut siirtyisivät muualle, tehottomamman metsänkäytön maihin. Jos tämä ei ole viherpesua, mikä sitten on?

Uutta nykytilanteessa on, että maaperän hiilipäästöt näyttävät kasvavan niin nopeasti, että hakkuurajoitukset eivät tuota edes väliaikaista ratkaisua.

Puustonielun suhteen on syytä esittää kaksi asiaa.

Ensinnä ihmetyttää hämmästys siitä, että metsien kasvu on hyytynyt. Metsäntutkijat ovat tienneet aivan varmasti, että näin käy jossakin vaiheessa, mutta ovatko kertoneet sitä – en osaa sanoa. Pekka Kauppi ja minä kerroimme sen aivan selvästi vuonna 2014 julkaistussa Hakata vai säästää -pamfletissamme, vaikka emme tietenkään tienneet, milloin nielun kasvu loppuu.

Toiseksi voi hämmästellä sitä, että puustonielua muka ei voisi enää kasvattaa. Siihen on olemassa nopeita keinoja, kuten lannoitus, ja hitaampia keinoja, kuten laadukkaat taimi- ja siemenaineistot sekä oikea-aikaiset hakkuut, jotka tosiaan myös tehdään. Maailman parhaaksi itsensä kohottanut metsätalous voisi viimeinkin pyrkiä puheidensa tasolle.

Lisäksi on ymmärrettävä, että maaperän hiilivarastot ovat korvaamattomia. Niitä ei voi kunnolla korvata puustonielulla, oli se kuinka suuri hyvänsä. Tämä johtuu siitä, että maaperän hiilivarasto on suuri, se karttuu todella hitaasti ja se hyvin pysyvä tai on ainakin ollut.

Tutkija Annamari Laurén sanoi Audiomedian haastattelussa, että turvemaiden hiilitasetta tarkasteltaessa mukaan on otettava myös kasvavan puuston hiilinielu. Näin tietysti on, mutta myös sen heikompi pysyvyys on tärkeää. Laurén sanoi tämän niin, että jos ilmastoa halutaan viilentää lyhyemmällä kuin sadan vuoden kantamalla, turvemaat kannattaa pitää puustoisena. Toisin sanoen, jos halutaan pidempää vaikutusta, maaperän hiilivaraston muuntaminen puuston hiilivarastoksi ei välttämättä auta.

Lopetetaan pelottelu

Lopuksi on puututtava julkisuudessa jatkuvasti esitettyihin uhkauksiin, että jos emme saa hiilinielujamme ”kuriin”, Euroopan unioni uhkaa meitä miljardimenetyksillä, milloin sakoilla, milloin päästöoikeuksien pakko-ostoilla. Uhkauksia ovat esittäneet ennen kaikkea Ilmastopaneeli ja sen nykyiset ja aiemmat jäsenet.

Pyytäisin kainosti, että lopettaisitte tämän pelottelun.

Uhkaukset eivät toteudu, koska ongelma on unionin yhteinen. Siinä, että unionin jäsenmaat maksaisivat toinen toisilleen sakkoja unionin kautta, ei ole mitään järkeä eikä se tule toteutumaan. Emme myöskään joudu ostamaan päästöoikeuksia, koska niitä ei ole kaupan. Ne voivat maksaa vaikka kuinka paljon, mutta kun niitä ei ole, rahaakaan ei kulu.

Sen sijaan kiinnittäisin huomiota vakavampaan ongelmaan, joka on ilmeinen, mutta josta ei näissä kekkereissä ole juuri puhuttu.

Suomi-Ruotsi-maaottelua oleellisempaa on, että jos kerran ilmasto on lämmennyt Suomessa, se on lämmennyt kaikkialla pohjoisella pallonpuoliskolla. Ludmila Muhortova ja ryhmä arvioi ScienceDirect-lehdessä 1.9.2021 Venäjän maaperähiilen päästöjä. Jo tuolloin niiden arveltiin olevan 9–20 prosenttia suuremmat kuin aiemmin oli arvioitu. Tutkijoiden mukaan ne voisivat nousta vielä 10–12 prosenttia vuoteen 2050 ja 34 prosenttia vuosisadan loppuun mennessä. Eikä tässä ole otettu huomioon luonnontuhojen aiheuttamia lisäpäästöjä.

Ja tämä siis ennen nyt saatuja tietoja maaperähiilen hajoamisen kiihtymisestä. Olemme todellisen ongelman äärellä.

Kirjoittaja on metsäalalla pitkään työskennellyt viestinnän asiantuntija ja toimittaja.

Lisää aiheesta: Ruotsissa metsät sitovat hiiltä, Suomessa päästävät

Lisää aiheesta: Antti Asikainen: Ilmastopaneeli ei ohjaa Luken kasvihuonekaasulaskentaa

Lisää aiheesta: Lasketaanko turvemaiden hiilipäästöt pieleen?

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.