Julkisessa keskustelussa turvemaiden ykkösmenetelmäksi on nostettu jatkuva kasvatus. Menetelmää on markkinoitu suometsien ihmelääkkeenä, jossa vettä haihduttavan puuston määrää säätelemällä saadaan pidettyä vedenpinnan taso puuston kasvulle sopivana ilman kunnostusojitusta. Kun vedenpintaa saadaan nostettua, vähenevät samalla ilmaston kannalta haitalliset hiilipäästöt maaperästä.
Vedenpinnan säätely yksin jatkuvalla kasvatuksella on kuitenkin melko tehotonta. Näin toteavat Helsingin yliopiston suometsätieteen professori Annamari Laurén, metsänhoitotieteen apulaisprofessori Marjo Palviainen sekä Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Raija Laiho tuoreessa julkaisussaan.
Jo yksin puulaji vaikuttaa vedenpinnan säätelyn tehokkuuteen. Kuusella neulasmassa on kolminkertainen mäntyyn verrattuna. Sadevesi pidättyy tehokkaasti kuusten neulasiin ja haihtuu ilmaan eikä päädy maahan yhtä hyvin kuin männiköissä.
”Suuren neulasmassan vuoksi kuusikon haihdunta on niin suuri, että pohjaveden pinta ei pysy loppukesän aikana korkeana”, Laurén perustelee.
Jotta vedenpinta säilyisi riittävän korkeana myös loppukesästä, kuusikkoa joudutaan kasvattamaan puuntuotannon kannalta liian harvana. Lisäksi hiilensidontaan ja päästöihin liittyy epävarmuutta.
”Jatkuvassa kasvatuksessa tutkimustuloksia on vielä aika vähän emmekä pitkällä aikavälillä tiedä kunnolla, miten hiilitaseellekaan loppujen lopuksi käy”, Palviainen jatkaa.
Tavoitteet edellä
Suomessa on runsaasti erilaisia turvemaita ja monenlaisia tavoitteita suometsien haitallisten ilmastovaikutusten minimoinnista talouteen ja muuttuvaan ilmastoon sopeutumiseen. Tästä syystä yksi ratkaisumalli – jatkuva tai jaksollinen – ei toimi kaikkialla. Professorit painottavat monitavoitteista metsänhoitoa. Tavoitteiden toteutuminen on olennaista, ei menetelmä, millä ne saavutetaan, muistuttaa Laiho
”Jos tavoite on vaikuttaa pohjaveden pintaan, on helppo keksiä sellaisiakin asioita, joilla pohjaveden pintaa nostetaan myös jaksollisessa kasvatuksessa”, Laurén toteaa.
Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi puulajivalinta, viljelytiheydet, ojavälien ja ojasyvyyden säätely, pohjapadot sekä tuhkalannoitus.
”Jatkuvassa kasvatuksessa aika optimistisesti oletetaan, että kunnostusojitusta
ei tarvitse enää koskaan tehdä, mikä ei varmasti pidä paikkaansa. Kyllä me tulemme tarvitsemaan ojia, mutta ei niin paljoa eikä niin syviä”, Laurén sanoo.
Artikkeli Metsänhoidon keinot käyttöön ilmastonmuutoksen hillinnässä ja siihen sopeutumisessa löytyy Metsätieteen aikakauskirjan verkkosivuilta www.metsatieteenaikakauskirja.fi.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
